Leipälaatikko laboratoriossa

Joskus muinoin kärsin alaselkäkivuista. Todelliseksi syyksi paljastui vain huono toimistoergonomia ja nestehukka (kaksi pannullista kahvia ilman muita nesteitä päivän aikana), mutta ennen tämän tajuamista kävin sekä itse mielessäni että lääkärin kanssa läpi suunnilleen kaikki vaihtoehdot luulosairaudesta aivokasvaimeen. Jossain vaiheessa epäilyksenä oli myös klamydia, jonka oireisiin liittyy munuaisten seudulla oleva kipu. Siispä sekin oli testattava ikimuistoisella laboratoriokäynnillä.

Asioin pienen säätiön pyörittämässä laboratoriossa, jossa ainoa käytettävissä oleva vastaanottoaika oli maanantaiaamu klo 8-10. Paikalla oli lukuisia muitakin innokkaita koepaloja itseni lisäksi. Kustannusten karsimiseksi laboratorio oli rakennettu entiseen avokonttoriin, johon ei oltu tehty kiinteitä väliseiniä vastaanottosoppien välille. Niitä erottivat perinteisen kenttäsairaalan tavoin vain katosta roikkuvat verhot. Yleisnäkymä oli kuin partiolaisten telttaleirin sisäharjoittelutilaisuus.

Pääsin Pirjon telttaan vastaanotolle. Pirjo lausui vastuullisesta sukupuolikäyttäytymisestä litannian, jota kuuntelin korvat punoittaen. Saman litannian kuulin lausuttavan ainakin kymmeneen kertaan verhojen toisella puolella lukuisissa muissa teltoissa. Sain käteeni valkoisen kertakäyttömukin, johon oli hetkeä aiemmin kirjoitettu mustalla tussila "SAMI". Pirjo opasti minut käytävälle, jossa oli rivi pieniä WC-koppeja. Mukiin pitäisi lirauttaa näyte, ja palata sitten käytävälle.

Yksityiskohtia paljastamatta asioin kopissa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin tulin sieltä käytävälle kädessäni valkoinen kertakäyttömuki, joka esitteli minut SAMIksi. Samoin tekivät lukuisat muutkin asiakkaat. Käytävälle tuli kopeista vuoronperään MIKKO, LAURA, OSKU ja MIKAEL. Jokainen piti kädessään mukia kuin kalleinta aarrettaan. Pälyilimme ympärillemme ja jokainen näytti miettivän, mihin helvettiin tässä tilanteessa kuuluu kohdistaa katseensa, ettei näyttäisi ihan niin tyhmältä, kuin miltä joka tapauksessa jokainen meistä näyttää. Mieleni teki kohottaa kädessäni oleva muki ja huutaa "SKOOL!!" — ja katsoa, kuinka moni siemaisee refleksinomaisesti. Sain kuitenkin hillittyä itseni, enkä siirtänyt veikeää ajatustani käytäntöön.

Hetken kuluttua verhon takaa kuului ohje "Käytävän päässä on peltinen kuljetuslaatikko, voitte viedä näytteenne sinne!". Käytävän päässä todella oli pieni pöytä. Pöydällä oli valkoinen liina, jonka päällä oli teräksinen leipälaatikko. Hieraisin silmiäni varmistuakseni, että kyseessä todella oli leipälaatikko — kyllä, kyljessä luki Brabantia. Kansi oli auki, ja laatikossa oli jo valmiina odottamasa seuraamme MARIA sekä NIKO. Kuljimme kapeaa käytävää pitkin jonossa kohti pientä pöytää, joka valkoisine liinoineen muistutti pentä alttaria jota lähestymme sielunmessu mielessämme. Käsissämme eivät kuitenkaan olleet kynttilät, vaan kusinäytteet. Muiden ohella työnsin oman mukini laatikkoon Nikon ja Marian seuraksi ja suljin kannen. Jokainen paikallaolija lähti kiihtyvin askelin kohti ulko-ovea, jonka toiselle puolelle päästyään kukin kiiruhti nopeasti näkymättömiin.

Tilanteesta helpottuneena unohdin koko laboratoriokäynnin täydellisesti. Muutaman päivän kuluttua sain kuitenkin puhelimeeni tekstiviestin, joka tyylille uskollisesti antoi muistutuksen noloja tuntemuksia aiheuttaneesta telttamerestä. Tekstiviestissä luki:

HEI SAMI! SINULLA EI OLE KLAMYDIAA! TERVEISIN PIRJO

Kuten muissakin tämän blogin kirjoituksissa, kaikki nimet, paikat ja henkilön yksityisyyteen liittyvät tiedot on muutettu. En kerro enkä tule koskaan kertomaan, mistä säätiöstä ja laboratoriosta oli kyse.

Boys in Sale / Poikia alennusmyynnissä?

Voi halvatun halvattu. Naapurustoon on muuttanut poikapari. Molemmat nuoria ja komeita. Tällähän on välitön vaikutus henkilökohtaiseen elämääni siinä mielessä, etten enää voi käydä lähikaupassakaan ihan minkä näköisenä tahansa. Aiemmin olen hipsinyt sinne sunnuntaiaamuisin colleget ja t-paita yllä, mutta nyt täytyy partakin ajaa ja ehostautua joka jumalan kerta. Hyvästi rauhalliset aamut ja pitkät aamiaiset.

Mistäkö tällainen muuttoinformaatio on peräisin? No omakohtaisesta empiirisestä kokemuksesta! Kävin nimittäin hetki sitten lähikaupassa, ja tyypilliseen tapaan kyyläsin miellyttävän näköistä nuorta miestä hyllyjen välistä. Niin kauan kunnes hänen seuraansa liittyi toinen nuori ja hyvännäköinen mies, joka mulkaisi minua tappoilmeellä. Sähisin vastalauseeksi ja katosin pakastealtaalle.

Mieleni teki suklaata, mutta enhän suinkaan voi ostaa mitään epäterveellistä hyvärunkoisten poikasten nähden. Kaappasin heviosastolta mukaani kaksi kaalta ja marssin kassalle suunnitellen samalla, että palaan myöhemmin vielä hakemaan suklaani ennen aukioloajan päättymistä. Kaali maksoi noin 60 senttiä kilolta, joten ostokseni eivät montaa euroa tekisi. Mutta eihän tämä käy päinsä; näiden ostosten kanssa latoessani euroja tiskiin näyttäisin köyhältä. Minäpä ostankin KOLME kaalta, siinä riittää retuuttamista, punnitsemista — ja mikä tärkeintä  — maksamista.

Myyjä katsoin epäuskoisena kun kolme suuren pään kokoista kaalta vyöryi pitkin liukuhihnaa. Ne eivät mahtuneet eettisestä luksuspuuvillasta mittatilaustyönä teetettyyn kauppakassiini, joten jouduin ostamaan lisäksi ankean osuuskaupan pussukan, jonne kolmas kaali piti tunkea. Samalla pojat ilmestyivätkin vihdoin kassalle. Pyörittelin ja hivelin kaalinpäitäni yrittäen esittää tyytyväistä samalla kun toinen silmäni zoomaili kohti makeishyllyä.

Toinen pojista osti neljä siideriä ja askin tupakkaa. Toinen osti kaksi askillista tupakkaa, ja kysyi nuorille homoseksuaaleille tyypiliseen marisevaan ääneen "riittääköhän nää?". Kaaliepisodini meni siis täydellisesti hukkaan. Helvetti. Täytyy seuraavalla lähikauppareissulla maksaa potut pottuina noille äpärille!

Seuranhakuilmoitus - vastaa jo tänään!

Minulla — kuten useimmilla sinkuilla — on tarve löytää puolisoehdokas deittailtavaksi. Hektinen arki yhdistettynä laiskanpulskeaan vapaa-ajan elämäntyyliin ei kuitenkaan ole menestyksekkäin tilanne, jos aikaa pitäisi vielä pystyä jakamaan mahdolliselle kandidaatille (muun jakamisen ohella). Siispä päätin tehdä seuranhakuilmoituksen, jonka kriteerit ovat niin mahdottomia, ettei ne täyttävää miestä ole olemassakaan. Ainakaan tämän kylän alueella.

Olet akateemisesti koulutettu, mutta et brassaile tiedoillasi. Olet ns. himmennetyin lyhdyin ajava — varallisuutesi ei näy kuin henkilöille, jotka osaavat etsiä sen tuntomerkkejä. Pukeudut tyylikäästi, mutta pidät huolen siitä, että et kuitenkaan yhtä tyylikkäästi kuin minä.  Suhteellisuudentajusi on ihailtavaa: kenkiin ei ole järkevää käyttää kahden kuukauden palkkaa, vaikka ne olisivat kuinka pornot. Luottotietosi ovat kunnossa ja omistat luottokortteja vähemmän kuin neljä (minulla on viisi).

Et tupakoi, olet urheilullinen (joka tarkoittaa sitä, että harrastat viikoittain liikuntaa — ei sitä, että sukkalaatikossasi on Aussiebumin  jock strapit jotka traktorin avulla venyttämällä mahtuvat yllesi), ja potkit myös minun alati levenevää ahteriani liikkeelle (jotta omat jock strappinikin mahtuisivat vielä ylleni). Et kuitenkaan koskaan kutsu minua läskiksi, vaan kerrot, että kyynisyyteni ja alituinen mäkättämiseni kiihottavat sinua ulkomuodoistani riippumatta. Osaat tehdä hyvää ruokaa, ja pidät minun valmistamastani ruoasta. Haluat myös kokata yhdessä. Ymmärrät, että arkenakaan ei ole olemassa sellaista ateriaa, johon ei kuuluisi jälkiruoka. 

Tappelet keskustelemalla normaalilla äänensävyllä — et huuda, heittele tavaroita tai ryhdy väkivaltaiseksi. Väittelyt käydään napakasti argumentoimalla, kummankin mielipiteet ja näkemykset tasa-arvoisesti huomioiden. Suuret päätökset tehdään yhdessä eri vaihtoehtoja objektiivisesti puntaroiden. Pienempien asioiden osalta molemmilla on vastuu ja velvollisuus tehdä niitä itsenäisesti ja arvostaa toisen osapuolen valintoja.   

Aikaa kestävä muotoilu, arkkitehtuuri ja yleensäkin estetiikka vetoaa sinuun, ja nautit esimerkiksi kuvataiteesta tai Keski-Euroopan kaupungeissa arkkitehtuuristen orgasmien perässä juoksemisesta. Et vastusta näyttelyissä ravaamista ja kehut vuolaasti vapaailtoina tekemiäni kamalia töherryksiä. Olet sen verran nörtti, että ymmärrät, mikä merkitys Applen tuotteilla on elämään ja miten ne eroavat muiden valmistajien tuotteista. 

Pidät hellyydestä, läheisyydestä, suutelusta, sylikkäin nukkumisesta, mutta olet kuitenkin irstas ja sopivalla tavalla pervo sika, joka ottaa mitä tahtoo silloin kun sen aika on. Ja sen aika on usein. 

Toisaalta suhde vaatii myös tuulettumistilaa, jossa kummallakin on myös omaa yksityistä aikaansa. 

Et ravaa baareissa, ja hyväksyt sen, että jos lompakostasi löytyy yhdenkin juottolan vip-kortti, työnnän sen silppuriin. Rakastat tästä huolimatta viinejä, viskejä ja konjakkeja. Kaveripiirisi rakastaa minua, eikä suostu tapaamaan sinua enää yksin ollessasi. Sinä itsekin haluat ja himoitset minua, sillä olen äärimmäisen tärkeä sinulle, niinkuin sinäkin olet minulle. 

Joko kolahti?

Ei, naapuri vain kompuroi portaissa. Pahus.

Biomassan kosto

Muinainen puolisoni (usein ihmetttelen, miten minulla on voinut olla sellainenkin ja vielä vuosikausia) yritti opettaa minut lajittelemaan jätteitä. Seksiä ei tule viikkoon, jos käytetty suodatinpussi löytyy väärästä ämpäristä. "Onhan minulla vasen käteni", ajattelin, ja mietin samalla, mihin helvetin läpeen pitää työntää jogurttipurkin kansi, jossa on sekä pari grammaa biojätettä että ilmiselvä metallinkeräykseen kelpaava läpäre.

Ämpärit olivat haluttavuusjärjestyksessä; kuvottavin eli biojäte oli ensimmäisenä. Kun kaapin oven avaa, se syöksyy kiskoja pitkin suoraan nenän eteen paljastaen, millaisen kauhauden kahden hengen talous saa viikon aikana koottua yrittäessään vain tehdä ruokaa kotona.

Olin juuri syönyt edelliseltä päivältä jääneitä ruokia, jotka olin säteilyttänyt mikroaaltouunissa. Muistin, että perunamuusiin oli kavalasti lisätty sipulia, ja siten tehty tuosta tärkkelysmassasta syömäkelvotonta. (En ymmärrä, miksi EU kieltää yhden jos toisenkin elintarvikkeen myymisen ja tuottamisen, mutta sipuleihin ei olla vieläkään kajottu. Kuka tahansa kotiäiti tai ravintolakokki voi vapaasti ja ilman pelkoa rangaistuksesta pilata minkä tahansa ruoan lisäämällä siihen haketta, joka maultaan on identtinen tislatun lehmänvirtsan kanssa.)

Perunamuusi jäi siis syömättä, ja valmistauduin hiljaa kaapimaan mössön biojäteastiaan. Astia oli täynnä, koska sen tyhjentäminen on niin vastenmielistä, että mieluummin olen ilman seksiä kaksi kuukautta, kuin lähden riskialttiisti raahaamaan räjähtämäisillään olevaa muovipussukkaa pitkin porraskäytäviä sen loppusijoituspaikkaan. Koska halusin kylmästä perunamuusistani eroon, oli kuitenkin toimittava. Päätin painaa jätteitä tiiviimmin astian pohjalle, jotta saisin sinne vielä mahtumaan oman annokseni kuvottavaa biomassaa. Asetin kylmää perunamuusia sisältävän lautasen tiskipöydän reunalle jätekaapin oven kohdalle, avasin jätekaapin, vedin kaapissa kiskojen varassa olevat astiat esiin, ja ryhdyin kumihanskat kädessä kaksin käsin painamaan jätevuorta kohti Kiinaa.

Tilanne näytti aluksi säädylliseltä; olin kumarassa kädet ojossa biojätastian yläpuolella, ja pinta vajosi alemmas mukavaa vauhtia. Sitten kuului metallinen pamaus.

Painoin ilmeisesti liian voimakkaasti, jolloin kiskomekanismi hajosi ja biojäteastia irtosi kiinnikkeistään. Astia tippui lattialle ja kaatui jalkojeni eteen niin, että pohjalla olevat parin päivän aikana ruskeaksi alkulimaksi muuttuneet entiset elintarvikkeet valuivat pitkin lahkeitani lattialle mutaiseksi liejuksi. Loppuosa astian sisällöstä kaatui jaloilleni.

Hetkeä aiemmin olin ollut käsieni varassa etukenossa. Nyt kun tasapainoani pitelevä biojäteastia oli yllättäen kadonnut käsieni alta, se sai asentoni horjahtamaan. Käteni upposivat jaloilleni levinneeseen biojätevuoreen ja samalla etuvartaloni kaatui niin, että naamatauluni upposi tiskipöydän reunalla olevalla lautasella sijaitsevaan kylmään perunamuusiin. Tuon majesteetillisen mäiskähdyksen myötä sieraimeeni upposi kylmä sipulinpalanen.

Episodin seurauksena uutta kiskojärjestelmää ei tuohon kaappiin enää tule. Biojäteastia on niinikään tyhjä ja sellaisena se pysyy. Itseasiassa ämpäri on kokonaisuudessaan jo kaatopaikalla; kapine ei ollut koskaan minulle niin rakas, että sen poisto-operaation yhteydessä olisin uhrannut sekuntiakaan ajatukselle, onko kyseessä kierrätyskelpoinen muoviämpäri, vai voiko sen heittää sellaisenaan sekajätteeseen. Polttomurha olisi ollut tuolle helvetilliselle kipolle vähintään oikeudenmukainen ratkaisu.

Idiotismin narratiivi

Voi nyt vittu, hyvät ihmiset.

Maailmassa ja erityisesti Suomessa on paljon yksinkertaisia ihmisiä, enkä voi kehua omilla älynlahjoillanikaan, mutta siitä huolimatta...

Minulla, kuten melko monella muullakin suomalaisella hinaajalla on profiili Qruiser-nimisellä sivustolla. Profiiliin jokainen voi kuvien lisäksi kirjoittaa haluamansa esittelytekstin itsestään eri kielillä. Lisäksi profiiliin voi liittää päiväkirjan, jonne käyttäjä voi kirjoittaa milloin mitäkin vapaamuotoista tekstiä tai liittää kuvia. Samaan tapaan kuin millä tahansa blogisivustolla.

Muutamia vuosia sitten riehuin (verbaalisesti) netissä varsin aktiivisesti, päivitin omaa päiväkirjaani kirjoitellen sinne kuvauksia elämääni koskettavista tai jopa ravisuttavista tapahtumista. Tutustuin sillä tavalla moneen fiksuun tyyppiin, joiden kanssa olen ilokseni edelleen yhteydessä. Sisälukutaito toimii ainakin omalla kohdallani hyvänä mittarina: jos satunnainen henkilö ei viitsi lukaista edes profiilissani olevaa esittelytekstiä läpi, pidän sellaista persoonaa liian impulsiivisena seurana minulle. En ole itse erityinen lukutoukka mitä tulee kaunokirjallisuuteen, mutta arvostan ihmisiä, joilla on kyky tuottaa lennokasta tekstiä ja yleensäkin taito ilmaista itseään kirjallisesti. Yhtä lailla arvostan ihmisiä, jotka jaksavat lukea muiden tuotoksia, tässä tapauksessa omiani. Muutamat treffit olen joutunut jättämään väliin pelkästään sen vuoksi, että henkilön viesteissä on niin pahoja yhdys sana virheitä, että niiden lukeminen on tuottanut ylivoimaista vitutusta.

Pari vuotta sitten törmäsin ensimmäistä kertaa omituiseen ilmiöön: aloin löytää omia päiväkirjamerkintöjäni kopioituna minulle tuntemattomien ihmisten profiilisivuilla oleviin päiväkirjoihin. Tästä ärsyyntyneenä päädyin lopulta nykyiseen ratkaisuun, jossa poistin eri puolilla nettiä olevat kirjoitukseni (mm. Qruiser-päiväkirjamerkinnät), ja kokosin ne yhdeksi blogina julkaistavaksi sivustoksi. Kyseessä on tämä blogi, jota nyt parhaillaan luet. Kopiointia tämä menettely ei toki estä, mutta ainakin mahdollinen plagioija joutuu näkemään sen ylimääräisen vaivan, että klikkaa profiilisivullani olevaa linkkiä ja ryhtyy lukemaan blogiani. Luettavaksihan nämä tekstit on tehty. Epäilen myös, että keskivertoinen Qruiser-plagioija on niin laiska ja kykenemätön, ettei hän jaksa nähdä vaivaa tulla lukemaan jotain tylsää blogitekstiä, saati etsimään kirjoitusten joukosta jotain sopivaa copypastattavaa. Toistaiseksi tämä käytäntö on toiminut hyvin. Omalla esittelysivullani Qruiser-sivustolla ei siis ole enää muuta luettavaa, kuin oma esittelytekstini.

Ei tämä kuitenkaan tähän jäänyt.

Tänään sain eräältä tuttavaltani viestin, jossa hän oli päätynyt jälleen minulle tuntemattoman henkilön profiiliin. Tämän tyypin oma esittelyteksti oli muutaman sanana muuttamista lukuunottamatta identtinen oman esittelytekstini kanssa. Siis joku satunnainen ihminen on kokenut, että hänen elämäntilanteensa, luonteenpiirteensä, kriteerinsä, visionsa ja halunsa ovat identtiset omieni kanssa, ja hän onkin päättänyt kopioida tekstin sellaisenaan omaan profiiliinsa.

Tyrmistyttävää.

Toki jokainen ei pysty suoltamaan tekstiä yhtä helposti. Jopa kokonaisen lauseen tuottaminen voi tuntua ylivoimaisen vaikealta, varsinkin silloin kun olisi "pakko keksiä tähän jotain jännää". Onko tällaisissa tapauksissa suositeltavaa napata jonkun satunnaisen ihmisen henkilökohtainen kuvaus, ja liittää se osaksi omaa profiilia?

Tuskin.

Kuvitelkaa, millaista tällaisen ihmisen kanssa treffaaminen voisi olla? Kuinka mielikuvitukseton ihminen voi olla, jos hän ei pysty kysyttäessä kertomaan itsestään mitään, vaan hänen on pakko lainata jonkun toisen ihmisen henkilökohtaista kuvausta? Ihminen suoltaa kuin liukuhihnalta ympäri maailmaa kopioituja fraasilauseita, jotka treffikumppani on takuulla kuullut jo jostain muualtakin. Jaksaako joku kuunnella fraaseja koko illan? Entä puolet iltaa? Tunnin, kaksi, vaiko vain puoli tuntia? Mikä olisi toimiva tekosyy luikerrella tällaisesta tilanteesta ulos - ja mikä tärkeintä - miten varmistua, ettei tuollaisesta tyypistä tule enää ikinä kuulemaan missään mitään?

Entä jos plagioija esittäytyy kopioidussa profiilissaan intohimoiseksi kilpapyöräilijäksi? Hänet tapaava triathlon-ottelija on innoissaan, ja ehdottaa ensitreffeillä pyöräilyä Ahvenanmaan ympäri? Plagioija saa sydänkohtauksen jo Maarianhaminan satamasta ulos poljettuaan, ja treffit päättyvät dramaattisesti. Triathlon-ottelijaa vituttaa, eikä hän ehkä suostu enää tapaamaan ainoatakaan ihmistä. Hän elää yksin ja kuolee murheellisena. Tätäkö plagioija haluaa?

Teen asian helpoksi

Tarjoan lasillisen kuohuviinia seuraavassa sopivassa tilaisuudessa jossa satumme olemaan samaan aikaan.

Kenelle?

Sille henkilölle, joka sattuu löytämään lisää uusia tekstieni plagioijia mistä tahansa. Listaa jo tunnetuista hepuista en aion julkaista, vaikka syytä voisi ollakin.

Teen asian vielä helpommaksi

Tässä muutamia fraaseja, jotka ovat mielestäni niin kuluneita, ettei niiden lainaamista voi pitää edes plagiointina. Samasta syystä en voi kertoa niiden lähdettä, sillä fraaseja kelluu ympäri maailmaa, väsyneinä ja nuupahtaneina. Ole siis hyvä, ja copypastaa tästä - fraasit sopivat käytettäväksi joko kirjallisissa töissä tai suullisessa viestinnässä esimerkiksi ensimmäisellä tapaamisella!

• "Olen ujo, mutta tarvittaessa villi."
• "En pure, ainakaan kovaa."
• "Katselen maailmaa uteliain silmin."
• "Olen välillä kotihiiri, välillä en."
• Kesä kissa kaipaa kesä poikaa.
• "Toistaiseksi kukaan ei ole minua onnistunut kesyttämään!" (jepjep)
• "Olen luotettava, rehellinen, uskollinen, huumorintajuinen, sosiaalinen, iloinen..." Whatever. Kuka uskoo? Kaikki henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyvät asiat selviävät joka tapauksessa muutamien tapaamisten jälkeen, joten miksi suotta puhua/kirjoittaa paskaa?
• "Ota riski ja tutustu minuun!"
• "Ole tarkka, ota Pirkka" huomaa, että tämä toimii vain, jos nimesi on Pirkka

Päällekarkaus Tukholmassa

Tukholmassa on kiva käydä. Valtiot toisistaan rajaavan vesimassa toisella puolella on kiitettävän paljon visuaalista nautintoa aiheuttavia seikkoja. Monet asiat miellyttävät silmää - myös ne, joka tässä kohtaa nyt ensimmäisenä mieleen tulivat. Mutta lisäksi kaupungin rakennuskanta on mielenkiintoinen ja hyvin hoidettu. Katukiveys on erilaista, roskapöntöt eroavat kotimaisista, sanomalehdet, lehtikioskit ja kauppojen sisäänkäynnit ovat erilaisia. Näin talvella tuntuu, että jopa räntäsade on Tukholmassa esteettisempää kuin Suomessa.

Tukholmaan mennään laivalla. Sekin voi olla esteettistä. Tai sitten ei - riippuen siitä, minkä varustamon purkilla matkaan sattuu lähtemään. Joka tapauksessa laivalla on taipumus keinua silloin, kun se ei ole köytetty kiinni laituriin. Syksyisin laiva kuulemma keinuu tavallista hanakammin öisessä tuulessa. Minä sanoisin, että se heiluu ihan perkeleesti. Kroppani vellonta ei loppunut vielä seuraavana aamunakaan, vaikka oltiin jo tukevasti kiinni laiturissa.

Keskivahvaa merisairautta potien kuljin hoiperrellen kohti NK-tavarataloa siten, että valitsin kiintopisteekseni aina lähimmän näköpiirissä olevan liikennevalopylvään. Hyppelehdin pikavauhtia kohti pylvästä ja toivoin, että saisin tarrattua tolpasta kiinni ennen kuin kaadun. Taktiikka oli toimivaksi havaittu, ja pääsin lopulta sisään tavarataloon. Änkesin itseni hissiin, koska sinne kiiruhti juuri parhaillaan hurmaavan näköinen trimmattu mies.

Kolmannessa kerroksessa kumarruin solmimaan avautunutta kengännauhaani. Sitten päässä alkoi taas heilahdella aamupäivästä tuttuun tapaan. Kun samaan aikaan tunsin, että joku asetti kätensä ahterilleni, nämä kaksi fysiologista havaintoa yhdessä aiheuttivat sen, että kaaduin otsa edellä maahan. Samalla näin miehen, joka paria sekuntia aiemmin oli ryhtynyt hiplaaman persettäni.

Hän oli kuin ilmetty miesmalli; pitkä, vartalorakenteeltaan optimaalinen, kuitenkin jotenkin särmikäs. Hän oli pukeutunut siististi: vaaleat laadukkaat chinot, tummanharmaana hohtava trenssi. Kevätmuoti oli tullut myyntiin Tukholmassakin. Yritin pikaisesti koota sekä itseni että omaisuuteni.

Keräillessäni ympäriinsä levinneitä tavaroitani, tavaratalon vartija tuli kysymään, onko kaikki kunnossa. Näin ainakin oletin hänen kysyvän, siltä osin kuin pikavauhtia mongerretusta ruotsistaan selvää sain. Änkytin soljuvalla skandinaavisella aksentillani, että kaikki on erinomaisen kunnossa, kun vain joku pitelisi tätä tavarataloa hetken paikoillaan, eikä keinuttaisi kaiken aikaa. Vartija poistui paikalta katsoen samalla kieroon.

Samalla toivoin, että ahteriani kourinut mies olisi edelleen lähiympäristössä. Olihan se, samassa paikassa kuin äskenkin. Väänsin naamallen ilmeen, jonka oletin olevan valloittava skandinaavinen hymy, ja äännähdin "hejjjj" hieman korkeammalla nasaalilla, kuin mitä olin suunnitellut. Mies ei vastannut.

Yritin uudelleen – "Hur är läget?". Ei vastausta. Ja suomalaisia pidetään tässäkin maassa juntteina. Sitten havaintokykyni alkoi vähitellen kirkastua. Mies oli jatkuvasti liikkumatta, ja seisoi paikallaan käsi ojossa, kuin jäätyneenä.

Eikä se sinänsä mikään ihme ollut. Kyseessä oli mallinukke, jonka törröttävään vasempaan eturaajaan onnistuin puskemaan ahterini, kumartuessani solmimaan kengännauhojani. Jokainen voi vain kuvitella, millainen karvaan pettymyksen tunne solahti kroppani lävitse, kuin ulostuslääke konsanaan.

Matkan saldo oli silti kohtalainen. Poronnahkahansikkaat, hävyttömän tyylikäs laukku ja kasa asusteita, joita ei edes Helsingistä löydy. Unohtamatta mallinuken lähentely-yritystä. Harvemmin sitä saa muovisen raajan hiplaamaan persettään. Samalla muutamat tukholmalaiset NK:n asiakkaat olivat saaneet todistaa suomalaisjuntin lyhyttä mutta sisältörikasta monologia mallinuken kanssa.