Näkemiin, 2011

Vuoden viimeisenä päivänä on hyvä pysähtyä miettimään hetkeksi kulunutta vuotta, ja todeta, ettei ole lopulta lainkaan hyväksi pysähtyä miettimään hetkeksi kulunutta vuotta. Mitenpä se miettimällä yhtään paremmaksi enää tässä vaiheessa muuttuisi.

Sinänsä vuosi on ollut tapahtumarikkaampi kuin muutamat edelliset, mikä todellakin on hyvä asia. Olen nolannut itseni huomattavasti edellisiä vuosia useammissa tilanteissa ja tilaisuuksissa - ja työmatkojen puolesta olen päässyt kompuroimaan portaissa, läikyttämään palaverikahveja ja ihailemaan lasittunut katse naamallani miehiä kovin monella usealla eri paikkakunnalla.

Ja hyvähän se noin on; olen tutustunut todella hyviin tyyppeihin, mistä olen hyvin iloinen. Sosiaalisena lampaana on kuitenkin yleensä aina kivempaa jakaa heinäpaalinsa useamman hyötyjän kesken.

Nauttikaa markkinavoittoisen vuodenvaihtumisjuhlan sijaan toisistanne. Suojakaasuinen perunasalaatti ja vakuumipakattu nakki ei rakasta takaisin - joku hurmaava mies sen sijaan saattaa niin tehdäkin. :)

Pari pientä

Hetki sitten käymäni pinnallissyvällisen keskustelun jälkiaallokoissa - samalla kun vatsani pohjassa velloo sinne suun kautta tunkemani muffini - mieleeni tuli vuosien takainen joulu, jolloin vielä olin lihaisilla markkinoilla vertauskuvallisesti jotain muuta kuin kelmuun pakattu tarjousmerkitty jauheliha.

Sain joulukortin, jonka etupuolen kuvassa oli Jeesus Kristus. Kortin kääntöpuolelle oli tuhrittu glittermössöä, pari loistavaa tähteä ja teksti:

"Nussitaan ensi tiistaina."

Ajatelkaa - piste. Ei edes kysymysmerkkiä.

---

Bongasin yliopiston kirjastossa söpön pojan. Olin muutenkin jo valmiiksi häkeltynyt, sillä kyseessä oli humanistisen tiedekunnan kirjasto. Siellä tuoksuu niin vahvasti humanistille, että kuljen yleensä siellä varpaisillani. En halua herättää humanistisprimitiivisiä reaktioita kanssa-akateemikoissa. Poika istui pöydän ääressä ja luki kirjaa niin lumoavan keskittyneesti, ettei huomannut minun änkevän ruhoani ihan siihen viereen. Suomalaisittain ehkä vähän liian lähelle. Normaalien tapojeni mukaisesti halusin ikuistaa hetken ottamalla kuvan kamerakännykällä. Puhelin ei kuitenkaan ollut äänettömällä, ja ilmoille kajahti kuuluva kameran laukaisuääni. Tätä en missään tapuksessa olisi halunnut. Naama punaisena sitten sopersin hämmentyneelle pojalle "Anteeksi, tää laukesi vahingossa."

Takanani istui herrasmies joka kääntyi minuun kohti ja sanoi "ei se mitään, minulle käy niin joka ilta".