Tukholmassa on kiva käydä. Valtiot toisistaan rajaavan vesimassa toisella puolella on kiitettävän paljon visuaalista nautintoa aiheuttavia seikkoja. Monet asiat miellyttävät silmää - myös ne, joka tässä kohtaa nyt ensimmäisenä mieleen tulivat. Mutta lisäksi kaupungin rakennuskanta on mielenkiintoinen ja hyvin hoidettu. Katukiveys on erilaista, roskapöntöt eroavat kotimaisista, sanomalehdet, lehtikioskit ja kauppojen sisäänkäynnit ovat erilaisia. Näin talvella tuntuu, että jopa räntäsade on Tukholmassa esteettisempää kuin Suomessa.
Tukholmaan mennään laivalla. Sekin voi olla esteettistä. Tai sitten ei - riippuen siitä, minkä varustamon purkilla matkaan sattuu lähtemään. Joka tapauksessa laivalla on taipumus keinua silloin, kun se ei ole köytetty kiinni laituriin. Syksyisin laiva kuulemma keinuu tavallista hanakammin öisessä tuulessa. Minä sanoisin, että se heiluu ihan perkeleesti. Kroppani vellonta ei loppunut vielä seuraavana aamunakaan, vaikka oltiin jo tukevasti kiinni laiturissa.
Keskivahvaa merisairautta potien kuljin hoiperrellen kohti NK-tavarataloa siten, että valitsin kiintopisteekseni aina lähimmän näköpiirissä olevan liikennevalopylvään. Hyppelehdin pikavauhtia kohti pylvästä ja toivoin, että saisin tarrattua tolpasta kiinni ennen kuin kaadun. Taktiikka oli toimivaksi havaittu, ja pääsin lopulta sisään tavarataloon. Änkesin itseni hissiin, koska sinne kiiruhti juuri parhaillaan hurmaavan näköinen trimmattu mies.
Kolmannessa kerroksessa kumarruin solmimaan avautunutta kengännauhaani. Sitten päässä alkoi taas heilahdella aamupäivästä tuttuun tapaan. Kun samaan aikaan tunsin, että joku asetti kätensä ahterilleni, nämä kaksi fysiologista havaintoa yhdessä aiheuttivat sen, että kaaduin otsa edellä maahan. Samalla näin miehen, joka paria sekuntia aiemmin oli ryhtynyt hiplaaman persettäni.
Hän oli kuin ilmetty miesmalli; pitkä, vartalorakenteeltaan optimaalinen, kuitenkin jotenkin särmikäs. Hän oli pukeutunut siististi: vaaleat laadukkaat chinot, tummanharmaana hohtava trenssi. Kevätmuoti oli tullut myyntiin Tukholmassakin. Yritin pikaisesti koota sekä itseni että omaisuuteni.
Keräillessäni ympäriinsä levinneitä tavaroitani, tavaratalon vartija tuli kysymään, onko kaikki kunnossa. Näin ainakin oletin hänen kysyvän, siltä osin kuin pikavauhtia mongerretusta ruotsistaan selvää sain. Änkytin soljuvalla skandinaavisella aksentillani, että kaikki on erinomaisen kunnossa, kun vain joku pitelisi tätä tavarataloa hetken paikoillaan, eikä keinuttaisi kaiken aikaa. Vartija poistui paikalta katsoen samalla kieroon.
Samalla toivoin, että ahteriani kourinut mies olisi edelleen lähiympäristössä. Olihan se, samassa paikassa kuin äskenkin. Väänsin naamallen ilmeen, jonka oletin olevan valloittava skandinaavinen hymy, ja äännähdin "hejjjj" hieman korkeammalla nasaalilla, kuin mitä olin suunnitellut. Mies ei vastannut.
Yritin uudelleen – "Hur är läget?". Ei vastausta. Ja suomalaisia pidetään tässäkin maassa juntteina. Sitten havaintokykyni alkoi vähitellen kirkastua. Mies oli jatkuvasti liikkumatta, ja seisoi paikallaan käsi ojossa, kuin jäätyneenä.
Eikä se sinänsä mikään ihme ollut. Kyseessä oli mallinukke, jonka törröttävään vasempaan eturaajaan onnistuin puskemaan ahterini, kumartuessani solmimaan kengännauhojani. Jokainen voi vain kuvitella, millainen karvaan pettymyksen tunne solahti kroppani lävitse, kuin ulostuslääke konsanaan.
Matkan saldo oli silti kohtalainen. Poronnahkahansikkaat, hävyttömän tyylikäs laukku ja kasa asusteita, joita ei edes Helsingistä löydy. Unohtamatta mallinuken lähentely-yritystä. Harvemmin sitä saa muovisen raajan hiplaamaan persettään. Samalla muutamat tukholmalaiset NK:n asiakkaat olivat saaneet todistaa suomalaisjuntin lyhyttä mutta sisältörikasta monologia mallinuken kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti