Näkemiin, 2011

Vuoden viimeisenä päivänä on hyvä pysähtyä miettimään hetkeksi kulunutta vuotta, ja todeta, ettei ole lopulta lainkaan hyväksi pysähtyä miettimään hetkeksi kulunutta vuotta. Mitenpä se miettimällä yhtään paremmaksi enää tässä vaiheessa muuttuisi.

Sinänsä vuosi on ollut tapahtumarikkaampi kuin muutamat edelliset, mikä todellakin on hyvä asia. Olen nolannut itseni huomattavasti edellisiä vuosia useammissa tilanteissa ja tilaisuuksissa - ja työmatkojen puolesta olen päässyt kompuroimaan portaissa, läikyttämään palaverikahveja ja ihailemaan lasittunut katse naamallani miehiä kovin monella usealla eri paikkakunnalla.

Ja hyvähän se noin on; olen tutustunut todella hyviin tyyppeihin, mistä olen hyvin iloinen. Sosiaalisena lampaana on kuitenkin yleensä aina kivempaa jakaa heinäpaalinsa useamman hyötyjän kesken.

Nauttikaa markkinavoittoisen vuodenvaihtumisjuhlan sijaan toisistanne. Suojakaasuinen perunasalaatti ja vakuumipakattu nakki ei rakasta takaisin - joku hurmaava mies sen sijaan saattaa niin tehdäkin. :)

Pari pientä

Hetki sitten käymäni pinnallissyvällisen keskustelun jälkiaallokoissa - samalla kun vatsani pohjassa velloo sinne suun kautta tunkemani muffini - mieleeni tuli vuosien takainen joulu, jolloin vielä olin lihaisilla markkinoilla vertauskuvallisesti jotain muuta kuin kelmuun pakattu tarjousmerkitty jauheliha.

Sain joulukortin, jonka etupuolen kuvassa oli Jeesus Kristus. Kortin kääntöpuolelle oli tuhrittu glittermössöä, pari loistavaa tähteä ja teksti:

"Nussitaan ensi tiistaina."

Ajatelkaa - piste. Ei edes kysymysmerkkiä.

---

Bongasin yliopiston kirjastossa söpön pojan. Olin muutenkin jo valmiiksi häkeltynyt, sillä kyseessä oli humanistisen tiedekunnan kirjasto. Siellä tuoksuu niin vahvasti humanistille, että kuljen yleensä siellä varpaisillani. En halua herättää humanistisprimitiivisiä reaktioita kanssa-akateemikoissa. Poika istui pöydän ääressä ja luki kirjaa niin lumoavan keskittyneesti, ettei huomannut minun änkevän ruhoani ihan siihen viereen. Suomalaisittain ehkä vähän liian lähelle. Normaalien tapojeni mukaisesti halusin ikuistaa hetken ottamalla kuvan kamerakännykällä. Puhelin ei kuitenkaan ollut äänettömällä, ja ilmoille kajahti kuuluva kameran laukaisuääni. Tätä en missään tapuksessa olisi halunnut. Naama punaisena sitten sopersin hämmentyneelle pojalle "Anteeksi, tää laukesi vahingossa."

Takanani istui herrasmies joka kääntyi minuun kohti ja sanoi "ei se mitään, minulle käy niin joka ilta".

Sain paketin

DHL ja UPS taitavat rekrytoida porukkaa yksinomaan valokuvien ja haastattelutilanteen visuaalisuuden perusteella. Sen verran sööttejä ovat kaikki ne kymmenet kuriiripojat, jotka ovat minulle erilaisia ja eriaiheisia paketteja toimitelleet maailman eri verkkokaupoista tavaraa tilatessani. Ja mikäpäs on tilaillessa, kun se aiheuttaa elämyksiä näemmä ihan viimeiseen toimitusvaiheeseen saakka.

Tänään hetken aikaa hereillä oltuani ovisummeri soi. "Moi, mulla olisi sulle paketti". Tämähän kuulosti hyvältä. Puhutellaan etunimellä, ja ääni oli miellyttävä. Hetken kuluttua kun avaan oveni, käytävässä seisoo paketti kädessä sen näköinen poika, että mielessäni jo tarraan häneen kaksin käsin kiinni, riuhtaisen sisään ja tönään saman tien sänkyyni.

- "Tässä olis tällanen", hän sanoo ja hymyilee.

Jeesus, mitkä silmät. Ottaisi vielä tuon pipon pois päästään. Jännän mallinen paketti, mitähän minä nyt olen tilannut ja mistä. Marraskuun shoppailumania oli tänä vuonna niin rankka, etten edes muista, kuinka paljon rahaa törsäsin ja minne. Paketissa saattaa olla paitoja. Tai kasa kelloja ja koruja joita tilailin lahjaksi sukulaisille.

- "Niin tällanen paketti. Olihan tämä oikea osoite?"

Nyt täytyy skarpata, poika haluaa ilmeisimmin luovuttaa pakettinsa ja jatkaa kierrostaan. Hyvin istuva paita. Kaksi ylintä nappia on auki, hyvä. Ei rintakarvoja, vielä parempi. Onkohan noilla kuriireilla oikeasti varaa Abercrombie & Fitchin paitoihin, vai onko tuo thaimaalainen kopio. Saattaa olla, sillä poika on hieman ruskettunut. Liekö etelän matka takana juuri. Harmittaa varmasti palata tällaiseen sumuun ja harmauteen, jossa pitää lisäksi viettää arkipäivät jakamalla paketteja idiooteille.

Saan lopulta änkytettyä vastauksen. "Tahdon. Eikun siis kiitos. Siis on osoite. Oikea osoite. Hehe."

- "Kiva". Poika hymyilee yhä valloittavammin.

Kuulin juuri, että kuriiripojilta pitäisi ottaa poskeen palkkioksi. Tottakai sain tämän tiedon vasta näin jäkikäteen. Miksei menettelyohjeet ja käytänteet voisi olla selkeästi luettavissa vaikkapa rinnukseen kiinnitetyssä ohjekyltissä? Miksi siinä pitää lukea pelkkä firman nimi tylsällä fontilla sekä pojan sukunimi. Etunimen minä haluaisin tietää. Ja puhelinnumeron. Miksi asiat pitää tehdä niin perkeleen hankalaksi?

En tiedä, onko poika ajellut rintakarvansa vai onko yläkroppa muutoin niin valloittavan hyvinhoidettu ja tasaisen ruskettunut. Housujen vyötärölinja on oikealla korkeudella, vaatteet ovat puhtaat ja nähtävästi myös silitetyt. Luulin, että kaikki kuriirit ovat heteroita.

Poika ojentaa kätensä minua kohti ja katsoo taas silmiin. Otan hänen kädestään kiinni ja hymyilen, kunnes tilanne keskeytyy.

- "Niin, kuittaus. Kynällä. Tohon pallukan sisäpuolelle, siellä on sellanen punanen viiva."

Perkele. Irroitan otteeni kädestä, jossa näkyy olevan minuun päin sojottava kuulkärkikynä. Miksen äsken huomannut sitä? Olisihan tuo saatanan kloppi voinut sanoa, että tässä on kuulakärkikynä, ota vain se äläkä koko kättä. Häpäisy. Rustaan nimimerkkini punaiselle viivalle, soperran naama punaisena "jookiittimoi" ja suljen oven. Ovisilmästä näen, kun unelmieni mies kiiruhtaa kohti hissiä ilmeisen helpottuneena.

Tuoksu

Lähdin klassiselle sunnuntaikävelylle keskustaan. Kello oli viisi iltapäivällä, joten ehtisin vielä hyvin kauppaankin. Tapahtumarikkaasta päivästä huolimatta keskustassa alkaa olla jo väljää, suurin ihmisvilinä on rauhoittumassa.

Olen juuri ottamassa ensimmäistä askeltani suojatietä ylittääkseni, kun vastaan kävelee Olento. Verkkokalvoni tunnistavat olennon viehättäväksi. Olento lähestyy minua ja kävelee ohitseni muutaman kymmenen senttimetrin päästä - niin läheltä, että pystyn haistamaan hänen parfyyminsä.

Mutta ei se ole parfyymi. Mikään tuntemani kaupallinen tuote ei tuoksu tuollaiselta. Tuoksu oli käsittämättömän puoleensavetävä. Se on niin täydellinen, että tuoksun eri elementtejä on mahdoton erottaa toisistaan, eikä niitä edes voi kuvailla millään tunnettujen aineiden ominaistuoksuilla. Käännyn häkeltyneenä ympäri ja astun pari askelta lähemmäs Olentoa, joka on hetkeksi pysähtynyt näyteikkunan eteen.

Suljen silmäni ja hengitän kiivaasti sisään ja ulos samalla, kun yritän miettiä, miten saisin tallennettua tuoksun, jota en osaa yhdellä sanalla edes kuvailla.

Hän  tuoksui laventelivedellä suihkutelluilta raikkailta satiinilakanoilta, jotka lepäävät vuoteella ja odottavat, että joku sukeltaa niiden hivelevään syleilyyn.

Hän tuoksui sunnuntaiaamuisen rakastelun jälkeiseltä suihkulta.

Kun tuuli puhalsi hetken ajan tuota tuoksua vasten kasvojani, se tuntui lomamatkan ensimmäiseltä sukellukselta Välimereen. Tai kahden jalkapari ujolta koskettelulta tuoksuvassa vaahtokylvyssä.

Kuvittelin sieraimieni laajentuvan nelinkertaiseksi, kun yritin analysoida tuoksua koko kehoni pinta-alan voimin, kaikilla aisteillani ja pinnoillani jonne tuoksu vain pystyi ulottautumaan. Vedin keuhkoni täyteen tuota sulokasta ilmaa, ja rintakehäni alkoi väristä. Jokainen keuhkorakkulani jakautui kahteen osaan, ja nämä puolikkaat ryhtyivät harrastamaan paritanssia.

Tuoksu lähti kävelemään, enkä tässä tilanteessa kyennyt ajattelemaan mitään. En voinut luopua tuosta suloisuudesta, vaan minun oli seurattava sitä. Seurasin, kun Tuoksu kääntyi vasemmalle kohti Satakunnankatua, käveli sitä Hämeenpuistoon saakka ja pysähtyi hetkeksi risteykseen. Suunnilleen joka viidestoista sekunti vedin keuhkoni niin täyteen tuota Tuoksun täyttämää ilmaa, että tunsin pyörtyväni. Jos en sisään hengittäessäni, niin viimeistään silloin kun yritin pidätellä hengitystäni samalla Tuoksun perässä juosten. Euforinen hyvän olon ja täysivaltaisuuden tunne vain voimistui jokaisella sisäänhengityksellä.

Tuoksu katsoi vasemmalle ja ylitti kadun, vaikka jalankulkijoille paloi punainen valo. Tuoksu vilkaisi oikealla olevaa taloa, kiiruhti kohti seuraavaa risteystä ja kohensi välillä olallaan roikkuvaa laukkua. Tuoksu jatkoi matkaansa ydinkeskustan ulkopuolelle. En enää välittänyt tarkkailla ympäristöäni kovin intensiivisesti, vaan suljin silmäni ja annoin nenäni suunnistaa Tuoksun perässä. Kävelin katujen ja jalkakäytävien yli, kahden eri puiston ohi, junaradan alitse.

Yhtäkkiä Tuoksu pysähtyi. Se otti taskustaan avainnipun, avasi kohdallaan olevan oven ja katosi porraskäytävään. Hätääntyneenä kiiruhdin sulkeutuvan oven kohdalle ja vedin keuhkoni täyteen ympäröivää ilmaa. Jos tuo ilma olisi ollut vuosikertaviiniä, se olisi ollut välittömästi vedellä jatkettua, ja tuntui joka sekunti väljähtäneemmältä.

Lyhyen hetken kuluttua Terve Järki tökkäsi etusormellaan niskaani. Avasin silmäni ja havahduin katsomaan kelloani, joka oli 18.05. Kaupat olivat jo kiinni, koska olin ollut Tuoksun lumoissa kokonaisen tunnin ajan. Terve Järki esitti pääni sisällä tyhjentävän kysymyksen: Missä helvetissä minä oikein olen?

Menin taas parturiin.

Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja huomasin, että edellisen kerran neiti ei onneksi ollut paikalla. Mutta maineeni näyttää silti levinneen turhan laajalle: Tuskin ehdin laittaa takkiani naulakkoon, kun tiskin takana ollut neiti pomppasi eteeni, tarttui käteeni, kätteli, esitteli itsensä ja toivotti minut tervetulleeksi.

Liekö tuo ollut piikittelyä, vai olenko vain sattumalta opettanut ihmiset käytöstavoille?

Menin parturiin

Kunpa kaikki olisikin ollut noin yksinkertaista. Parturineiti toivotti tervetulleeksi tuolinsa vieressä ja osoitti kädellään, että paikka on vapaa, ole hyvä ja istu.

Itse olin ollut koko työpäivän tutustumassa mitä erilaisimpiin konsultteihin, esittäytymässä ja esittelemässä, ja jotenkin refleksinomaisesti vastasin kädenojennukseen tarraamalla kaksin käsin neidin kädestä kiinni, ravistelemalla sitä ponnekkaasti ja lausumalla "Hyvää päivää ja tervetuloa!".

Neiti katsoi pää kallellaan hetken ajan tyhjää ja sitten minua. Lähes tuntemattoman naisen kättä ravistellessani sisäinen ääni päässäni alkoi yhtäkkiä kysyä: "Mitä helvettiä sinä teet?". Säpsähdin hereille refleksinomaisesta horroksestani, hypähdin askelen taaksepäin vispaten samalla käteni vapaaksi. Parkaisin "KIITOS!", kumarsin ja asetuin istumaan parturineidin tuoliin.

Neiti ei tiennyt hämmennyksissään, puhuako minulle vai hiustenkuivaajalleen. Hiustenleikkausoperaatio tuntui kuitenkin elämäni pisimmältä, päästäni virtasi kaiken aikaa tuskan hiki vuolaana, samalla kun kasvoni olivat punaiset kuin laskeva ilta-aurinko. Vilkuilin vuoron perään kenkiäni, peiliä, hiustenleikkuukonetta ja peilin kautta taustalla näkyvää kelloa. Sekuntiviisari nytkähti puolen minuutin välein, eikä neiti tuntunut lopettavan työskentelyään millään. Jumalauta kun hävetti.

Kassalla maksupääte oli tietysti hitaimmillaan ja takkini oli jotenkin solmussa naulakon kanssa. Riuhduin toisen asiakkaan kaulahuivia irti takista, jonka nappiin mokoma rätti oli kieputtanut itsensä. Ulospääsy tästä nolouden temppelistä ei voinut olla hankalampaa tai hitaampaa. Yritin jokseenkin pelastaa kasvoni ulko-ovella kääntyäeeäni toivottamaan "Hyvää päivänjatkoa!", mutta taakse katsominen oli virhe: kävelin kukkapenkkiin.

Tietäisikö joku edullista parturiliikettä Tampereella, joka haluaisi asiakkaakseen majesteetillisesti käyttäytyvän kahjon?

Vastaan juokseva liha

Silmä mustana. Urheilija ei tervettä päivää näe.

Tämänkertaisen loukkaantumisen syynä ei ollut taaskaan ns. ylikunto, rasitus, väärästä tekniikasta johtuva vamma tai muukaan urheilulle tyypillinen onnettomuus. Tämä oli silkka arjen katastrofi, inhimillinen yksittäisen henkilön onneton sattumus, jollaisia ympäröivä yhteiskunta on täynnänsä.

Juoksentelin jokailtaiseen tapaan ympäri kotijärveäni kuin keväiseen auringonpaahteeseen herännyt nuori antilooppi. Hypähtelin kuin keittolevylle tippuva gerbiili, singahtelin halki pöheikköin kuin uutta kukkaa etsivä mehiläinen. Surissut en, lukuunottamatta pientä aivomössöni aiheuttamaa päänsisäistä pörinää.

Vastaan juoksee salskea ruskeasilmäinen poika. Koska on ilta, aurinko paistaa melko matalalta suoraan päin kasvojani. Siitä huolimatta erotan vastaan juoksevasta nuoresta uroosta piirteitä, jotka herättävät positiivisella tavalla huomioni. Suuni vääntyy - kuten vastaavissa tilanteissa yleensä - idioottimaiseen virneeseen, ja katseeni niittautuu mittailemaan tuota vastaan juoksevaa organellia ylä- ja alasuunnassa, pituus- ja leveyssuunnissa ja strategisia mittauspisteitä ja niiden etäisyyksiä analysoiden.

Kohde lähestyy metri metriltä ja huomaan tuijottavani häntä suoraan silmiin. Oikeastaan huomaan tämän siitä, että havaitsen hänenkin tuijottavan omia lasittuneita nappejani. Kohtaaminen tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa lasittuneiden katseiden viistäessä halki filmin. Alle sekunnin kestävä tuulahdus elämää ja intohimoa päätty ennen kuin se ehtii oikeastaan edes alkaa. Verkkokalvoilleni piirtyy kuva komeasta nuoresta miehestä, joka tuijottaa silmiini ohi juostessaan. Lintuperspektiivistä katsottuna komean nuoren miehen vieressä on vastakkaiseen suuntaan juokseva hikoileva ja puuskuttava säkki.

Myhäilen tyytyväisenä lyhytaikaista esteettistä shokkia, johon tämäniltainen liikuntasuoritukseni minut saattoi. Ehkä universaali näkymätön käsi palkitsee tällä tavalla pyrkimykseni välttää aikuisiän diabetes, sydänkohtaus ja yleiskunnon ennenaikainen rapistuminen. Itse puolestaan päätän palkita itseni kääntymällä katsomaan, oliko noin komealla miehellä kokonaisuuteen istuva vähintään yhtä hyvä perse.

Oli sillä. Kauhukseni huomaan, että juostessani eteenpäin kasvot kääntyneenä taakse, Kohde on tehnyt samoin. Hetki sitten ohi juossut poika kääntyi myös katsomaan taakseen. Tällaista ei ole ennen sattunut - ei Suomessa, ei kotikaupungissani, eikä tutun ja säädylliseksi kokemani järvimaiseman alaisuudessa.

Tapaus aiheuttaa hämmennystä henkilössä. Ruuvaan iPodini pienemmälle pystyäkseni keskittymään juoksemisen jatkamiseen. Käännyn vielä hetkeksi juostessani katsomaan taaksepäin, josko vielä näkisin vilauksen jo lähes näkymättömiin mutkan taakse kadonneesta kohteesta.

Sitten tärähtää. Silmissäni vilahtaa liikennemerkin alumiininen tolppa, ja sadasosasekuntia myöhemmin tolppa iskeytyy vasten oikeaa ohimoani. Elokuvista tuttua metallista kolausta ei kuulu, ainoastaan vaimea kumaus ja sitä sekunnin viiveellä seuraava verbaalinen "perkeleen vitun saatanan vittu" -purkaus, joka patrioottisella tavallaan kertoo kaiken olennaisen maailmasta, elämästä, molempien vääjäämättömästä hauraudesta ja toisaalta niiden idioottimaisesta kyynisyydestä.

Eikö tämäkin tapahtuma olisi voinut loppua hyvin, vähemmän nolosti, pehmeästi - jopa eroottisesti, kuten aina elokuvissa? Ei voi. Sen täytyi loppua elämälle tyypillisellä tavalla.