Mainitsinko, että pidän maanantaista?

Mukava maanantai. Kävin ulkoiluttamassa molempia autojani, ja vitutuksekseni huomasin että 16 vuotta vanhalla Saabilla oli huisin paljon parempi ajaa kuin yli 10 vuotta uudemmalla Mondeollani. Saabas on pehmeämpi, tukevampi, hiljaisempi, vakaampi, hienompi ja automaattisempi. Perkule.

Kiva maanantai. Kiersin kuusi huonekaluliikettä, enkä löytänyt kanamaisittain sisustettuun pukeutumisstudiooni sopivaa rahia. Tuotteita toki oli, mutta kuka maksaisi verhoillusta kuutiosta lähes tuhat euroa? Verhojakaan ei löytynyt, edes sopivaa kangasta ei löytynyt. Peilistä tai lattiamatosta puhumattakaan. Kaksi tuntia kierreltyäni olin jo niin sekaisin, etten enää tajunnut, millaista mattoa olin oikeastaan edes etsimässä.

Otan välillä pillerin päänsärkyyni.
Suloinen maanantai. Heti sängyssä sähköposteja lukiessani silmieni edessä vilisi kauniiden, rikkaiden (nojoo), menestyvien ja iloisten ihmisten galleriakuvia. Kellahdan pahvilaatikossani kyljelleni ja tutkin kuvia lisää. Merkkivaatteita, kalliita autoja, kauniita ystäviä. Viini virtaa, ilo on ylimmillään ja elämä hymyilee - joka kuvassa. Pitäisikö tästä oppia jotain? Nousen ainakin sängystä ylös.

Kaunis maanantai. Taivaalta sataa paskaa joka tiivistyy maahan valkoiseksi viattoman näköiseksi lumeksi. Pian se kuitenkin sulaa samaksi sottaavaksi mössöksi, jota koko eteläinen Suomi on täynnä seuraavat kahdeksan kuukautta. Näen ikkunasta, kuinka koiraa taluttava pyylevä nainen liukastuu, ja länttää kätensä koiransa kusilammikkoon. Hymähdän vahingoniloisena, hörppään kitkerää kahviani ja vedän Vallilan normaalihintaan ostamastani verhokankaasta ommellun tupsuvoileeverhon takaisin ikkunan eteen. Neljän sekunnin ajan tunsin tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunnetta seistessäni lämpimässä pesässäni ja katsellessa kylmää ja märkää ulkoilmaa.

Rakastettava maanantai. Maanantaissa on kivaa se, että sen jälkeen ei tule toista maanantaita. Tulee tiistai, josta on taass yhden päivän verran lyhyempi matka viikonloppuun. Viime viikonloppuna tapasin kaksi mukavaa ihmistä ja tällä viikolla toivottavasti yhden. Trendi on noususuuntainen - montako ihmistä näen ensi viikonloppuna?

Alle yhdeksän tuntia enää tiistaihin. :)

Paluumatkakin yöjunassa

Ei tullut taaskaan nuorta miestä samaan makuuvaunuosastoon. Tuli Pena.

Pena oli ollut hirvimetsällä. Pena on pyylevä ja hänellä on flunssa. Penalla on mauttomimmat violetit pitkät kalsarit mitä olen ikinä elämäni aikana nähnyt. Luulin, että modernien makuuvaunujen sähköjärjestelmä menisi oikosulkuun, kun sinne tuodaan tuollaisia universumin staattisimman sähkön kerääviä rättejä.

Ei tullut oikosulkua, jos ei untakaan. Pena kuorsasi. Piti ääntä kuin mummolan vanha ruohonleikkuri. Jos jonain päivänä nykyisen maailmankaikkeuskäsityksen aikana pidän joskus nukkuessani samanlaista ääntä, minut voi seivästää. Jäämistöni tulee palvata hiljaisella liekillä siten, että kehoni ylijäämärasva sulaa pois ja minut muistetaan solakkana kahden rasvaprosentin tuotteena. <3

Jos en ehdi ennen matkalle lähtöä siivota kotona, vaihdan edes sänkyyn puhtaat lakanat. Nyt kun lopulta olen kotona, sukellan peiton ja neljän tyynyn väliin raikkaantuoksuisille aamu-unille. Varmistan vielä ensin, että olen todella polttanut vaatekaapistani viimeisetkin pitkät kalsarit. Se tapahtui kesällä 2002 rituaalinomaisin uhrimenoin.

Ihanaa olla kotona.

Hetken kuluttua yöjunaan!

Ostin junalipun. Nyt jännittää, millaiset 2 kpl könsikkäitä tulee samaan makuuvaunuhyttiin kanssani viettämään läheisyyttä, kosketusta ja herkkiä suudelmia pursuavan hekumallisen ja rakastettavan yön <3

Ennen junan lähtöä on niin kutkuttavaa katsella ympärilleen, kun kaikki nuoret söpikset, ihanat miehet, etsivät kukin omaa hyttiään. Parasta matkustamisessa on pelata sellaisten kanssa silmäpeliä kuin pöytätennistä ja vastata komeaan hymyyn. Ajatuksissani flirttaan itseni ulos tuosta ahtaasta muovinkatkuisesta kopista tilavan hotellihuoneen satiinisille lakanoille tuon komistuksen kanssa, jonka partaveden tuoksua sieraimeni juuri analysoivat niin, että nenäkarvani vääntyvät kierteelle.

Sitten kuitenkin inha konduktööri hajottaa rakkautemme yöpymään aina eri hytteihin, jopa eri vaunuihin. En näe hymyä enää, enkä pääse kokeilemaan, onko flirttaavan nuoren miehen iho todellisuudessa niin pehmeä ja lämmin, kuin miltä se makuuvaunun ahtaan käytävän loisteputkivalossa — ja ehkä vielä enemmän mielikuvituksessani — näytti. Kuinka monta kilogrammaa kiimaa, haikeutta ja läheisyydenkaipuuta kiitää 140km:n tuntivauhtia pitkin yöllistä, syksyistä Suomea?

Tätä voinen miettiä maatessani hytissä, jossa sekä ylä- että alapuolellani röhnöttää pöhnässä oleva tankin kokoinen kuorsaava pölynimurikauppias.

Hirttäytyköön hän solmioonsa.

Poikkeuksellisesti hyväntuulinen

Selasin muutaman kuukauden takaisia sähköposteja, joista yksi oli esimieheltäni:

"Tallentamissasi tositteissa on nyt todella paljon virheitä. Viitenumerot ovat käsittämätöntä hepreaa, ja kädessäni on asiasreklamaatio laskusta, jonka loppusummaksi olet merkinnyt " <3 ".

Aikaisemmin et ole tehnyt lainkaan virheitä, joten nyt meidän täytyy miettiä, mitä on tapahtunut. Oletko rakastunut...? =)"


Olen joskus vähän ylitunteellinen, mutta se on kivaa. Elämiseen kuuluvat tunnereaktiot erottavat minut muista organelleista, kuten nauriista. Haluatko sinä olla ihminen vai lanttulaatikon ainesosa?

Shoppailua Sokoksella, Stockmannilla ja vähän muuallakin

Päässäni viiraa.

Kävin Sokoksella ostamassa pari laatikollista etnisen vähemmistön suukkoja. Pysäköintihallista ulos pääsy kesti 20 minuuttia, koska kahden naisen täyttämä ajoneuvo oli poistumisväylällä poikittain. Kumpikin lehm... nainen istui autossa sisällä, eivätkä uskaltaneet ajaa eteen- eikä taaksepäin, vaikka paikalle oli kertynyt ihmisiä avuksi viittomaan. Kun menoramppi täyttyi autosta, paniikin ainekset olivat valmiina. Torvet soivat, ja poikittain olevan auton kuljettajanainenkin ilmeisesti menetti hermonsa ja alkoi soittamaan torveaan. Onneksi ulkopuolella oleva mieshenkilö meni koputtamaan auton sivuikkunaan ja sanoi kuljettajarouvalle "Vie nyt vittuun se romusi, tai kaadan sun auton kohta! Tässä on kohta koko kaupungin liikenne solmussa". Shokkihoito sai naisen laittamaan peruutusvaihteen päälle, ja auto siirtyi vähitellen pois tieltä. Upeaa!

Sitten Stockmannille, jonka yläkerrassa söin herkullisen aterian. Kiertelin kerroksissa aikani ja menin parkkitaloon. Hississä muistin etten ollut maksanut ruokaani :-o Kaappasin ajatuksissani tarjottimen tiskiltä ja hipsin suoraan pöytään!

Kiipesin parkkihallista nolona rappusia ylös ja mietin, koska törmään vartijaan, joka sanoo "Käytäiskö vähän tuolla?". Normaalistihan suorastaan toivoisin, että nuori miesvartija pysäyttäisi, ja ehdottaisi tuollaista. Ketään ei kuitenkaan tullut vastaan.

Takaisin ravintolan kassalle päästyäni ravitsemuslaitoksen neiti katseli hahmoani silmät suurena kun selostin, että olin jo poistumassa rakennuksesta, kun tunsin tukehtuvani syntiini. Maksoin laskuni ja poistuin tyytyväisenä autoon. Lähdin ajamaan kohti ulosmenoporttia, mutta toki puomin edessä huomasin, että olin unohtanut maksaa pysäköintini. Taakseni oli muodostunut kolmen auton jono. Siis kolme ärtynyttä ja joka sekunti enemmän raivostuvaa kuljettajaa.

Kiemurtelin ahtaalla ulostuloväylällä pois autostani, ja sipsutin torvien soidessa maksamaan pysäköintiäni. Väännyin auton oven ja maksuautomaatin välisestä raosta sitten takaisin autoon ja aloin survoa maksettua pysäköintilipuketta automaattiin. Pudotan sen toki maahan auton alle, jolloin joudun taas kurkottelemaan sitä oven raosta. Tässä vaiheessa ulos pyrkiviä autoja on takanani jo kuusi.

Kun pääsin lopulta poistumispuomin ohitse ja kaasutin poistumisramppia ylös, ajoin hyvin vilkkaasti pois ihmisten silmien edestä. Hävetti niin, että ajoin kotiin tullessani kotikatuni ohitse, ja kävin naapurikunnan puolella tekemässä U-käännöksen.

Kyllä shoppailu on kivaa.