Biomassan kosto

Muinainen puolisoni (usein ihmetttelen, miten minulla on voinut olla sellainenkin ja vielä vuosikausia) yritti opettaa minut lajittelemaan jätteitä. Seksiä ei tule viikkoon, jos käytetty suodatinpussi löytyy väärästä ämpäristä. "Onhan minulla vasen käteni", ajattelin, ja mietin samalla, mihin helvetin läpeen pitää työntää jogurttipurkin kansi, jossa on sekä pari grammaa biojätettä että ilmiselvä metallinkeräykseen kelpaava läpäre.

Ämpärit olivat haluttavuusjärjestyksessä; kuvottavin eli biojäte oli ensimmäisenä. Kun kaapin oven avaa, se syöksyy kiskoja pitkin suoraan nenän eteen paljastaen, millaisen kauhauden kahden hengen talous saa viikon aikana koottua yrittäessään vain tehdä ruokaa kotona.

Olin juuri syönyt edelliseltä päivältä jääneitä ruokia, jotka olin säteilyttänyt mikroaaltouunissa. Muistin, että perunamuusiin oli kavalasti lisätty sipulia, ja siten tehty tuosta tärkkelysmassasta syömäkelvotonta. (En ymmärrä, miksi EU kieltää yhden jos toisenkin elintarvikkeen myymisen ja tuottamisen, mutta sipuleihin ei olla vieläkään kajottu. Kuka tahansa kotiäiti tai ravintolakokki voi vapaasti ja ilman pelkoa rangaistuksesta pilata minkä tahansa ruoan lisäämällä siihen haketta, joka maultaan on identtinen tislatun lehmänvirtsan kanssa.)

Perunamuusi jäi siis syömättä, ja valmistauduin hiljaa kaapimaan mössön biojäteastiaan. Astia oli täynnä, koska sen tyhjentäminen on niin vastenmielistä, että mieluummin olen ilman seksiä kaksi kuukautta, kuin lähden riskialttiisti raahaamaan räjähtämäisillään olevaa muovipussukkaa pitkin porraskäytäviä sen loppusijoituspaikkaan. Koska halusin kylmästä perunamuusistani eroon, oli kuitenkin toimittava. Päätin painaa jätteitä tiiviimmin astian pohjalle, jotta saisin sinne vielä mahtumaan oman annokseni kuvottavaa biomassaa. Asetin kylmää perunamuusia sisältävän lautasen tiskipöydän reunalle jätekaapin oven kohdalle, avasin jätekaapin, vedin kaapissa kiskojen varassa olevat astiat esiin, ja ryhdyin kumihanskat kädessä kaksin käsin painamaan jätevuorta kohti Kiinaa.

Tilanne näytti aluksi säädylliseltä; olin kumarassa kädet ojossa biojätastian yläpuolella, ja pinta vajosi alemmas mukavaa vauhtia. Sitten kuului metallinen pamaus.

Painoin ilmeisesti liian voimakkaasti, jolloin kiskomekanismi hajosi ja biojäteastia irtosi kiinnikkeistään. Astia tippui lattialle ja kaatui jalkojeni eteen niin, että pohjalla olevat parin päivän aikana ruskeaksi alkulimaksi muuttuneet entiset elintarvikkeet valuivat pitkin lahkeitani lattialle mutaiseksi liejuksi. Loppuosa astian sisällöstä kaatui jaloilleni.

Hetkeä aiemmin olin ollut käsieni varassa etukenossa. Nyt kun tasapainoani pitelevä biojäteastia oli yllättäen kadonnut käsieni alta, se sai asentoni horjahtamaan. Käteni upposivat jaloilleni levinneeseen biojätevuoreen ja samalla etuvartaloni kaatui niin, että naamatauluni upposi tiskipöydän reunalla olevalla lautasella sijaitsevaan kylmään perunamuusiin. Tuon majesteetillisen mäiskähdyksen myötä sieraimeeni upposi kylmä sipulinpalanen.

Episodin seurauksena uutta kiskojärjestelmää ei tuohon kaappiin enää tule. Biojäteastia on niinikään tyhjä ja sellaisena se pysyy. Itseasiassa ämpäri on kokonaisuudessaan jo kaatopaikalla; kapine ei ollut koskaan minulle niin rakas, että sen poisto-operaation yhteydessä olisin uhrannut sekuntiakaan ajatukselle, onko kyseessä kierrätyskelpoinen muoviämpäri, vai voiko sen heittää sellaisenaan sekajätteeseen. Polttomurha olisi ollut tuolle helvetilliselle kipolle vähintään oikeudenmukainen ratkaisu.