Menin parturiin

Kunpa kaikki olisikin ollut noin yksinkertaista. Parturineiti toivotti tervetulleeksi tuolinsa vieressä ja osoitti kädellään, että paikka on vapaa, ole hyvä ja istu.

Itse olin ollut koko työpäivän tutustumassa mitä erilaisimpiin konsultteihin, esittäytymässä ja esittelemässä, ja jotenkin refleksinomaisesti vastasin kädenojennukseen tarraamalla kaksin käsin neidin kädestä kiinni, ravistelemalla sitä ponnekkaasti ja lausumalla "Hyvää päivää ja tervetuloa!".

Neiti katsoi pää kallellaan hetken ajan tyhjää ja sitten minua. Lähes tuntemattoman naisen kättä ravistellessani sisäinen ääni päässäni alkoi yhtäkkiä kysyä: "Mitä helvettiä sinä teet?". Säpsähdin hereille refleksinomaisesta horroksestani, hypähdin askelen taaksepäin vispaten samalla käteni vapaaksi. Parkaisin "KIITOS!", kumarsin ja asetuin istumaan parturineidin tuoliin.

Neiti ei tiennyt hämmennyksissään, puhuako minulle vai hiustenkuivaajalleen. Hiustenleikkausoperaatio tuntui kuitenkin elämäni pisimmältä, päästäni virtasi kaiken aikaa tuskan hiki vuolaana, samalla kun kasvoni olivat punaiset kuin laskeva ilta-aurinko. Vilkuilin vuoron perään kenkiäni, peiliä, hiustenleikkuukonetta ja peilin kautta taustalla näkyvää kelloa. Sekuntiviisari nytkähti puolen minuutin välein, eikä neiti tuntunut lopettavan työskentelyään millään. Jumalauta kun hävetti.

Kassalla maksupääte oli tietysti hitaimmillaan ja takkini oli jotenkin solmussa naulakon kanssa. Riuhduin toisen asiakkaan kaulahuivia irti takista, jonka nappiin mokoma rätti oli kieputtanut itsensä. Ulospääsy tästä nolouden temppelistä ei voinut olla hankalampaa tai hitaampaa. Yritin jokseenkin pelastaa kasvoni ulko-ovella kääntyäeeäni toivottamaan "Hyvää päivänjatkoa!", mutta taakse katsominen oli virhe: kävelin kukkapenkkiin.

Tietäisikö joku edullista parturiliikettä Tampereella, joka haluaisi asiakkaakseen majesteetillisesti käyttäytyvän kahjon?