Vaateostoksilla

Päätin ostaa farkut. Sellaiset ruotsalaissuunnitteiset hienot, jotka kiiltää, kuluu, kiristää, näyttää hienolta ja on eettisesti vähemmän arveluttava omistettava.

Vaatehtimoliikkeessä oli tietysti tuttu himpulamyyjä joka sotki konseptini kaikkinensa heti kättelyssä. Sinänsä hyvänä asiakaspalvelijana se tuli heti tarjoamaan apua sopivan vaatekappaleen löytämisessä. Mutta eihän tämä tietenkään voi näin yksinkertaista olla.

Enhän voi tunnustaa kanssasisarelleni että perseeni on TAAS levennyt, ja etten enää mahdukaan entiseen vaatekokooni. Päinvastoin möläytin laihtuneeni juomalla jasmiiniteetä ja harrastamalla mindgymiä tuoksukynttilöiden käryssä iltaisin silloin kun mieheni on posliinimaalauskurssilla (ei riitä, että teen kaikkeni pitääkseni itseni posliinina, mokoma tyytymätön äijä).

Sain käteeni nipun pyynnöstäni teinitytöille kokonsa puolesta sopivia vaatekappaleita, ja vetäydyin sovituskoppiin epätoivoinen ilme kasvoillani. Kun olin ähertänyt hikisessä kopissa varttitunnin yrittäen survoa kankkuani mikroskooppisenkokoisten pillifarkkujen uumeniin, luovutin ja hipsin sukkasillani vaivihkaa etsimään nykyahterilleni sopivampaa kokoa.

En tietenkään voinut mennä samaisen tuttavan kassalle maksamaan ostoksiani - totuus kokoasiasta olisi paljastunut heti. Epäilen nimittäin, että kanssaihmiset pitävät kirjaa lajitoveriensa strategisista mitoista, ja vertailevat lukemia iltaisin sohvalla viinilasin äärellä. Ääneen vahingoniloisena röhnöttäen, tietenkin. Niin minä ainakin teen. Tuokin kurppa X kun on mennyt lihomaan, hähä.

Kassavuoron päättymistä odotellessani piilouduin päällystakkihyllyn taakse ja kouraisin vahingossa perseestä ohi kävellyttä asiakasta. Ei se onneksi nähnyt minua, sillä vaivuin salamana hyllyn uumeniin piiloon.

Koko prosessiin meni kaikkiaan kaksi tuntia, mutta sainpa farkut. Voi hintin arkea.