Pakeneva poikaparka

Ei saa lenkkeilläkään nykyään rauhassa.

Olen valinnut juoksemis/vaappumisreitikseni metsäisen kävelytien. Siellä liikkuu pääasiassa kurpahtaneita sauvakävelijöitä, joiden mielenkiinto kohdistuu enemmän tien varrella olevaan auringonkukkapeltoon kuin muihin kanssaliikkujiin. Näin ajattelin voivani itsekin keskittyä silkkaan liikunnan riemuun ja pyrkimykseen päästä tynnyrimahastani eroon ennen talvella mahdollisesti eteen tulevaa rantalomaa.

Nike iPod -ämmän parkuessa korviini kuulokkeiden kautta ja valittaessa että en vieläkään ole kovin lähellä tavoitettani, viereeni kiilasi salskea nuori mies juosta hyppelehtimään 3-4 metriä edelläni. Mistä vitusta lie kurvasi näkökenttään niin äkkiä, että visuaalisesta orgasmista hätkähtäneenä vetäisin henkeä sisään päin ja nielaisin vahingossa naamatauluni edessä pörisseen kärpäsen. Pahoittelut vegaaneille. Poika kääntyi katsomaan takanaan köhivää ja yökkivää hiestä valuvaa vaappuvaa tynnyriä ja jatkoi juoksuaan.

Olin hölkkäämässä ja tarkoitukseni oli keskittyä urheiluun, sykkeen tasaisena pitämiseen ja oikeaoppisen ponnistusaskeleen muodostamiseen, eikä poikaan, jonka ikä oli ilmeisesti 22-26 vuotta, jolla oli keskivaaleat lyhyeksileikatut hiukset, vaaleansininen t-paita ja mustat löysät shortsit, joiden kiiltämätön keinokuitukangas laskeutui niin somasti kehon muotoja mukaillen, että tilanne oli selvä. On tehtävä nopeita ja tiukkoja ratkaisuja. Tiukempia kuin keinokuituiset mustat shortsit.

Periaatteessa lenkin tuossa vaiheessa olisi jo ollut ns. palautumisvaihe hitaalla hölkällä, mutta edellä viilettävällä pojalla tällaista vaihetta ei näyttänyt vielä olevan. Siispä minukin oli pingottava ns. kieli yön alla pysyäkseni hänen perässään. Fyysiset rajoitukseni aiheuttivat tietysti suuremman lihastyön tarpeen - olihan poika pituudeltaan karkeasti arvioiden 14,2cm minua pitempi - ja rutkasti kevyempi. "Vauhtia siis, senkin läski sika", tokaisin itselleni puoliääneen, ymmärtämättä tuolla hetkellä, kuinka lähellä totuutta lausunnossani olinkaan. Puristin kädet nyrkkiin ja pinkaisin vauhtiin. Onneksi oltiin jo lähellä maalia.

Viimeisessä mutkassa ennen kotipihaan saapumista naapurin Ulla oli kävelyttämässä koiraansa. Huohotin hänelle, että nyt on tosi kyseessä eikä aikaa liiennyt jutun jauhamiseen. Loikkasin kävelytiellä olleen puudelin yli ja alas laskeutuessani vasen jalka osui sateen kasteleman vaahteranlehden päälle. En sentään liukastunut, mutta nilkkani taisi nyrjähtää, ainakin niin perkeleen kovaa vihlaisi. Mutta sillä se lähtee millä on tullutkin, joten nyt ei suotta hidastella. Varsinkin kun ilta-aurinko paistoi hyvin matalalta suoraan edestä, edellä juoksevan poitsun hennon puuvillaisen t-paidan läpi paljastaen kaiken lopunkin, mikä ko. juoksijanuorukaisesta vielä tuossa vaiheessa oli epäselvää. Olin ns. valmista kauraa.

Loppuhuipennuksena vielä kaksi kertaa kerrostalokorttelin ympäri keskikovaa juoksua (mikä helvetin idea on juosta ympäri korttelia, hä? vai oliko tarkoituksena yrittää karistaa minut? Mahdollisesti.)

Noin kaksi sekuntia ennen sydänkohtausta juoksin kotirappuni ovesta sisään, väänsin viimeisillä voimillani ulko-oven auki ja lyhistyin eteisen lattialle.

Kaloreita kului koko esteettisen arvonsa edestä.